-10kg

Joo, elikkä oon nyt -10kg mitä oon ollut painavimmillani (keväällä 2015).
Googlettelin -10kg before & after -kuvia, ja niissä oikeesti huomas ison eron!
Miks en nää itessäni yhtään mitään eroa?
Ahdistaa.
Täytyy vain laihtua taas lisää.
Oonhan mä 5kg lihavampi kuin mitä olen ollut alimmillani (kesä 2014).

Minä painan ehkä kaksi kertaa, sen määrän mitä minun siivet jaksaa kantaa

Välillä kun katson peiliin, näen normaalipainoisen muodokkaan naisen, jonka kroppa on ihan ok.

Se on kuitenkin hyvin harvinaista, yleensä näen vain valtavan läskin, jonka pitäisi laihduttaa 10-15kg ollakseen hyvä ja ok.

Ahdistaa.

Nään mun sairaanhoitajan kanssa seraavan kerran tammikuun puolessavälissä.

Taas pitäisi pitää ruokapäiväkirjaa, pyrkiä oksentamaan vähemmän ja pyrkiä täsmäsyömiseen.

Tähän mennessä en ole onnistunut muussa, kuin syömisten ylöskirjaamisessa.

Olo on vain läski ja epäonnistunut.

Miten teidän joulu meni?

Yesterday all my troubles seemed so far away

 

There's a shadow hanging over me

Mitä helvettiä sitä oikein kuvittelee.

Että on täysin haavoittumaton, kamalassa kännissäkin.

Ihmiset käyttää hyväkseen.

Sit pelätäänkin raskautta ja muuta mukavaa.

Ja kärsitään ahdistus- ja oksetuskohtauksista.

Peloista.

Itseinhosta.

Unettomuudesta.

Piinaavista fläsäreistä, jotka saavat askelluksen loppumaan, hengityksen pysähtymään, sydämen hakkaamaan, naaman menemään kuvotusirvistykseen.
Siis oikeasti valehtelematta, saatan kesken reippaan kävelyn huomaamattani pysähtyä, irvistää ja pudistaa päätä.
Aivan kuin ravistellakseni kamalan olon ja muiston pois.
Siinä kumminkaan onnistumatta.

En toivo tällaista oloa kenellekään.

"En kiinnosta sua muuten, kuin mitä multa saat.

Tee mitä ikinä haluat mulle, ihan rauhassa, kunhan et sitten koskaan luule, että haluan sua"

laulaja laulaa.

Kyyneleet kihoavat silmiin ja polvet tuntuvat pettävän alta.
Tuntuu, että oksennan pian.

Säntään keikkapaikan vessaan, suljen oven ja annan itkun tulla.

Koko keho tärisee.

"Jos ahdistukseen voi kuolla, kuolen nyt", ajattelen.
En ole ikinä ennen kokenut samanlaista ahdistuksen ja tunteiden ryöppyä.

Kappaleen loputtua kerään itseni ja palaan kaverin viereen.

Hymyilen, tekohymyä.

Palaan taas kuoreni taakse piiloon.

Pitäkää oikeasti itsestänne huolta ja sanokaa aina "Ei" jos vähääkään siltä tuntuu.

Minäkin yritän.

Näetkö sen tuhkan, jonka lasken omaan hautaani

Mussa on läskiä joka puolella.

Käsivarsissa,

reisissä,

vatsassa,

selässä,

naamassa,

jopa sormissa.

Helvetin läskipaska, laihdu!

Oon ollut niin paljon laihempikin.

En voi olla onnellinen tällaisena.

Kuvottaa.

Hakkaan päätä seinään taas liian kovaa

Ahmin ja oksensin tänään.

Taas.

Iltapaino silti -400g aamusta.

Naurahdin äsken vaa'alla hämmennyksestä.

Tyytyväisyydestä.

Paino -9kg painavimmasta,

mutta...

+6kg kevyimmästä.

En nää mitään eroa.

Sama läski ja ällöttävä.

Haluan sen joka osaa mua selittää

Tapasin viime viikolla psykani kanssa syömishäiriöihin perehtyneen sairaanhoitajan.

Hän on siis ollut syömishäiriöpoliklinikalla töissä, yksityisellä syömishäiriöiden kanssa töissä ja nyt sit vaan täällä Malmilla.

Vitsit, mulla jäi siitä tapaamisesta niin hyvä fiilis!

Tuli olo, että joku kerrankin ymmärtää ja kun mun oli vaikea puhua, niin hän osas kysyä just oikeita kysymyksiä.

Jes.

Nyt nään häntä pari kertaa ainakin kahdestaa, tällä viikolla keskiviikkona.

Viimeksi sain tehtäväksi pitää ruokapäiväkirjaa.

Vähän järkytyin.

Oon oksentanut nyt kuuden päivän aikana 9 kertaa.

What.

Pikkasenko elän valheessa kun uskottelen itelleni että "oksennan ehkä kerran tai kaks viikossa".

Yeah right.

Toki viikot eroo toisistaa , mutta silti...

Onneks paino mässäilystä ja alkoholista huolimatta laskusuunnassa.

Eilen olin hammasläkärissä eikä lääkäri ainakaan sanonut mitään mun hampaiden kunnosta, paitsi pari reikää.

Huh.

Sä haluat pois, sä haluat pakoon

Täällä on niin paljon pahaa.

Mua kaiverretaan sisältä, kun näen sen kaiken.

Ne tekohymyt,

ne valkoiset valheet,

ne punaiset viirut ihossa.

Läheisille tehdään pahaa.

Läheisillä on paha olla.

Jos vain jotenkin voisin, ottaisin mun kaikilta rakkailta niiden kaiken pahan olon pois.

Voi, kun voisinkin.

Avuton olo.

Kun häpeä pieksee rintaa, ei henkeä saa, ja se yksin täytyy kantaa, liinoihin kääriä, parantaa

Kerroin mun mentorille kaiken.

Siis _kaiken_.

Kaikki ne pienet yksityiskohdatkin, jotka vainoaa mua joka päivä.

Enemmän, kuin olen kertonut kenellekään.

"Luin ja tulin tosi surulliseks ja vihaiseks, myös vähän sanattomaksi. Ei kenenkään pitäis joutua kokemaan tollasta, ja vaikka varmasti tiedätkin, niin et saa syyttää noista tapahtumista itseäsi. Olis hyvä jos huomenna voitais jutella ajan kanssa. Jos pystyt puhumaan noista asioista kasvokkain".

Huomenna pitäis tosiaan nähdä mun mentoria, mutta

a) todellakin syytän itteäni ja

b) en varmaan ikinä pysty puhumaan noista kasvokkain, hyvä kun pystyn ajattelemaan tai edes kirjoittamaan noista tapahtumista ilman että itkettää. Enkä mä tahdo itkeä.

Muistuu vieläkin mieleen mun mentorin ensimmäinen reaktio siihen, kun syyskuussa kerroin ekasta tapahtumasta. Sanoin vain lyhyesti, että ammattilainen käytti tapahtuneesta sanaa raiskaus, mutta mun mielestä ihan oma vika.

"No mutta kai sä sanoit 'ei'?"

Ei, en sanonut "ei".

Tyhmä minä.

Decide

 Tätä mä tahdon...

mutta tätä mä olen.

Hyi saatana.

En jaksa oikeasti päivääkään syömistä ja oksentamista ja läskien peilistä tuijottelua.

Mä nostan kädet ylös ja luovutan.

Mä oon loppu ja poikki, en jaksa enää.

Melkein kuollut, vaiko kuollut

"Niin paljon ihmisii,
miljoonii,
niinkun hyttysii,
ja mä heilutan mun kättä kaikille:
'Hei ollaaks ystävii?'
Ihan sama mitä teen,
jengi ohi kävelee
Meen autotielle makaamaan
eikä kukaan mua huomaa

Sano näätkö sä mua
vaikken sun kaltainen oo
Voisitsä koskettaa mua
vaik melkein kuollut mä oon
Täst mä en selvii ja mä tajuan sen,
mut ei oo ketään muuta joka tän mun kanssa kantaa
Täst mä en selvii
mut hetken voitko leikkii et mä kuuluisin sun syliin

Mun ympärillä
ikuinen hiljaisuus,
mut kadut puhuu mulle
Mä kirjotan mun nimee seinille
et must jäis jotain tänne,
ja läpi betonin
aina kuulen musiikin
Laulut joissa kerrotaan
siitä kuinka mä tein väärin"

Pitäis olla niin saatanan laiha, jotta kelpaisin.
Kenellekään.

Tuntuu vain että seinät minut tukehduttaa

Kokeilin tänään vaikka mitä päälle huomisia juhlia ajatellen.

Kaikki näyttää päälläni hirveältä.

En ole alasti hyvännäköinen.

En ole tiukka vaate päällä hyvännäköinen.

En ole löysäkään vaate päällä hyvännäköinen.

Läskiä läskiä läskiä joka puolella.

Käsissä, jaloissa, leuassa, poskissa, mahassa, selässä, kyljissä, jopa sormissa.

Siis hyi hitto.

En tiedä kuinka selviän huomisesta.

Oon varmaan yökkäri vieläkin päällä kun ekat vieraat tulevat.

Viinaa naamaan lalalaa.

Kuinka saisinkaan taas pääni nousemaan, kun edes nukkumaan en käydä uskalla.

Syön liikaa.
Syön vähän.
Syön liikaa.
Syön vähän.
Mekko ei mene kiinni.
Mun piti laittaa se mun synttäreille.
Ahdistaa ja oksettaa.
En tahdo, tekis mieli perua koko juhlat.
Mitä mulla on juhlittavaa, jee 21v, kun oon näin hemmetin ällöttävä ja ruma ihminen?
Niin ulkoa kuin sisältäkin.
Eikä mulla ole edes elämää, mitä juhlia.
En oo vuoden aikana saavuttanut tai edennyt mihinkään.

Kuinka mulla edes on ystäviä, joita kutsua juhliin?
Tai sitten vain kuvittelen, että mulla on.

"Kaikki tulee vaan ilmasen boolin takia, ja nauraa sulle kuinka ällöttävä olet!"

Niin. Niin sen täytyy olla.

Hiljaisuus on liikaa vaikken ääntä kaipaakkaan, koitan tappaa aikaa mut se minut ohittaa

Mulla on niin paha olla.
Koko ajan.
En näe enää tulevaisuutta itselläni.
Tai en ole varma olenko ikinä nähytkään edessäni muuta kuin harmaata usvaa.

Mun entisessä elämässä kaikki oli paremmin

Mikä tuuri, oikeasti.
Kuukauden sisällä kaks kertaa seksuaalista väkivaltaa.
Raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö, tai jotain.
Hah, oma vika. Kannattiko juoda taju kankaalle.
Muutamien sekuntien muistikuvat ovat piinaavia.
En pääse niistä eroon ja en saa nukutuksi, kun mieleni valtaavat kuulo-, tunto-, ja näköaistimuistot.
Muuten ei oikeastaan tunnu miltään, paitsi turtalta, vaikka tiedän että ahdistus muhii ja kasvaa mustana möykkynä sisälläni.
Tarvitsisin apua alkoholin käyttöön.
Soitinkin tänään nuorisoasemalle.
En kylläkään ole varma olenko valmis päästämään siitä irti.
Saan siitä niin paljon lohtua,
mutta toisaalta...
en tahdo enää ikinä kokea mitään sellaista mitä olen viime aikoina joutunut kokemaan.
Oksettaa.

Oma vika.

Itseinho

Itseinho tai itseviha, joskus myös autofobia on psyykkinen poikkeama, jossa ihminen vihaa itseään tai tuntee voimakasta häpeää omasta itsestään tai alkuperästään. Se voi tarkoittaa myös inhoa sitä yhteisöä kohtaan, johon yksilö kuuluu: tällaista on esimerkiksi etninen itseinho.
Joidenkin psykologien mukaan itseinho on tärkeä tekijä monissa henkisissä sairauksissa, erityisesti sellaisissa joihin liittyy omien puutteellisuuksien liiallista huomioimista. Psykologit ja psykiatrit käyttävät usein termiä "itseinho". Heidän mukaansa usein itseinhosta kärsivällä on myös alhainen itsetunto. Jotkut uskovat, että itseinho ja häpeä ovat tärkeitä tekijöitä muiden psyykkisten sairauksien syntymisessä. Itseinho voi helposti johtaa itsetuhoisuuteen.
Termi itseinho voi viitata voimakkaaseen itsensä, tekojensa tai oman rotunsa, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa inhoamiseen.
Itseinho saattaa aiheuttaa alemmuuskompleksin. Joidenkin sosiologian teoreetikkojen mukaan mainostajat pyrkivät tarkoituksella tuottamaan kohdeyleisössä itseinhoa, negatiivista kehonkuvaa ja pahaa mieltä, ja tarjoavat tuotteitaan "parannuskeinoksi".

Breathe me

"Olis tosi kiva nähdä pitkästä aikaa"

"Oot ihana"

"Oot niin kaunis"

"Pitää oikeasti nähdä"

"Oot niin mukava"

"Oot niin taitava"

"Ikävä"

Kuulen vain valheita valheiden perään. Korviini sattuu, kun kuulen teennöisyyden ihmisten puheissa. Kuka mua oikeasti tahtoisi nähdä? Ihan kuin mun seurasta nauttisi kukaan?

Mökötän, tai jos juodaan alkoholia niin hetken olen iloinen ja sitten menetänkin muistini kokonaan, koska juon pahaan olooni.

Halaan ystävää ja huokaisen.

"Mitä sä huokailet hahahaha"

"Väsyttää"

Oikeasti... tahtoisin vain olla oman peittoni alla kotona, viillellä, näännyttää itteni, kadota kokonaan, nukkua pois.

Oikeasti viime aikoina näännyttäminen on tuntunut hyvältä.

Olen syönyt vain jotain nutrilett-keittoja, 500kcal päivä.

Rytmihäiriöitä on joka päivä.

Yleensä säikähdän ja panikoin, nyt vain ajattelen että jahas, nytkö tuli lähtö. Eihän tässä mitään. Ei musta jää tänne kuitenkaan mitään.

Tän kuun 20 päivä on polven tähystysleikkaus.

Odotan niiin paljon, että se on ohi.

Sitten voin taas viiltää.

Syvemmälle kuin ikinä ennen.

Nyt en voi, koska operaatioita ei voida tehdä jos iho on rikki.

Vittu, paska homma.

Enhän mä ole kuin kohta 5kk odottanut.

Pian, jes.

Ja näännyttää saan kumminkin koko ajan.

Ihanaa.

Läski, ansaitsen tän.

Viikot kulki ympyrää ja kaikki seisahtui

En vaan yksinkertaisesti jaksa enää olla itteni kanssa.
Oksettava.
Lihava.
Idiootti.
Läski.
Typerä.
Epäaito.
Itsekäs.
Törkeä.
Ulkopuolinen.
Ällö.
Kamala.
Arvoton.

Oon yksinkertaisesti vaan huono ihminen.
Huomisesta lähtien paino saa luvan laskea. En kestä muuten.
Läski. Lihava. Oksettava. Pallo. Pullukka. Vi-tun läs-ki.

Ei mikään mee enää niin

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää,
enkeleitä ei meille riitäkään,
mene vaan, mä voin kääntää pään.

Sä sanot: "elämä on turhaa"

Kaikki tuntuu merkityksettömältä.

En mene kouluun, koska olen lihava.
En näe ystäviäni, koska olen lihava.
En osta itselleni mitään kivaa, koska olen lihava.
En meikkaa tai pidä itsestäni huolta, koska olen lihava.
En siivoa kotiani, koska olen lihava.
Syön, koska olen lihava.
Oksennan, koska olen lihava.
Itken, koska olen lihava.
En saa unta, koska olen lihava.
En nouse aamuisin sängystä, koska olen lihava.

Väsyttää ihan kamalasti.

Elämä tuntuu merkityksettömältä.

Tee mitä ikinä haluat mulle, ihan rauhassa. Kunhan et koskaan luule, että haluan sua.

Oon nyt tuijottanut varmaan puoli tuntia vilkkuvaa kursoria.

Miettinyt kuinka saisin kerrottua kaiken tähän.

Kaiken sen mitä mun pään sisällä liikkuu.

Vaikeaa.

Aloitin kaksi viikkoa sitten opiskelun.

Ensimmäisen viikon olin koulussa,

viime viikolla en ollenkaan.

Pelko ja ahdistus lamaannuttaa.

Nyt kun ei pelota, kroppa ahdistaa.
Viime viikko meni syödessä, koska

a) "mä kuolen nyt tai kohta tai huomenna niin miks en söis kaikkea hyvää?"

b) "tästä saan kaliumia, tosta hyviä rasvoja, siitä vitamiineja.."

c) "jos en syö, rytmihäiriöt on todennäköisempiä"

d) "jos ahmin ja oksennan, sama juttu"
eli pelot vaikuttaa syömisiin jnejnejne.
Toisaalta hyvä, että syön suht. normaalisti ja herkuttelenkin,
mutta en tahdo lihota yhtään ja kaipaan sitä kontrollointia ja laihtumista.

Joo, eli olo on kuin valaalla vaikka luultavimmin en ole lihonnut.

Varmaan vain neste- ja menkkaturvotusta.

Kaiken lisäksi tässä on meneillän muutakin jotka vie ajatukset.

Saattaapi olla, että joudun poliisin juttusille.
Pelottaa, kuinka tää tulee vaikuttamaan tulevaisuuteen nyt jos jään kiinni.

Nyt KUN jään kiinni.

We're dancing with the demons in our minds

Mun mielessä on liikaa sopukoita ja umpikujia.

Uppoudun ja eksyn sinne.

Enkä osaa enää reittiä ulos.

Sä huudat

Kuinka päästää irti menneestä?

Kamalat muistot vainoavat minua päivä päivän jälkeen.
Muistan yksittäisiä välähdyksiä, ääniä, hajuja, tuntemuksia.
Ne ovat karmivia, ahdistavia.

Eilen vanha mies loi minuun ja vartalooni ällöttävän katseen kaupassa ja pyysi kahville.
Ahdistus oli sanoinkuvaamaton.
Moni olisi voinut olkia kohauttamalla ja naurahtamalla unohtaa asian,
mutta minua se jäi vainoamaan.
Koko kilometrin pituisen kävelymatkan koin tarpeelliseksi kiskoa neulettani paljaan rintakehäni päälle.
Ällö, likainen, niiin likainen olo.
Muistan vieläkin sen miehen katseen.
Tuntuu, että yökkään kun muistelen sitä.

Kyllä minä tiedän miksi koen miehet ahdistavana.
Tiedän, etteivät kaikki miehet ole hirviöitä.
Mutta tiedän myös, etten varmaan ikinä tule enää luottamaan miehiin.
Olen luottanut liian monta kertaa vääriin miehiin ja tullut satutetuksi.

Sattuu. Koko ajan.
Eikä se hellitä
Enkä osaa edes puhua tästä kaikesta.

Ainiin, HoSu-kokouksessa päätettiin alottaa Seronil uudestaan, jos vaikka auttais masennukseen, ahdistukseen ja bulimiaan. Lisäks päätettiin yli vuoden jälkeen tsekata labrat sun muut, ja lääkäri sano laittavansa myös lähetteen Husin syömishäiriöpoliklinikalle. Ihan kuin ne mua sinne ottais? :--D Mähän olen lihava ja vaan vähän oksentelen.

On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä

Mulla on kamalan paha olla.

Inhoan itseäni.

Lihava, ruma.

Niin ulkoa kuin sisältäkin.

Mulle tärkeä ryhmä loppui eilen.

Kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.

Tuntuu, ettei mulla ole mitään mistä pitää kiinni.

Pelkään.

Pelkään, että jään yksin.

Että eristäydyn taas kotiin ja toivon kuolevani.

Pelkään oikeasti.

Asiasta kukkaruukkuun.

Oon junassa matkalla kotiin.

Pääsen vihdoin oksentamaan.

Olin veljen luona ja vedettiin hirveät mätöt.

Normaalisti olisin oksentanut, mutta kun valitin veljelle ähkyä oloa niin mun veli sanoi:

"Oikeesti apua, oksennan kohta. Mut sehän oikeestikin helpottais tähän oloon! Bulibulibulimia!"

Hahhaaa, tietty nauroin mukana ja vedin läppää niin uskottavasti että melkein itsekin hetken uskoin, että bulimia ei ole ollut viimeistä kolmea vuotta mun matkassa.

No mutta siis, en tosiaan sitten viitsinyt oksentaa siellä.

Huh, olisinpa jo kotona.

Tunnen kuinka kaikki paska lihottaa mua.

Tahdon kaiken ulos.

Ja sitten syön taas lisää ja oksentelen.

Siinä se yö menekin

Aamulla HoSu-kokous.

Oon umpikujassa.

Déjà vu

En oo ahminut enkä oksentanut.

Syön säännöllisesti.

En ole juonut alkoholia viiteen viikkoon.

Pyrin liikkumaan kun jaksan.

Paino on laskenut 7kg, vyötäröltä -10cm.

Kuvittelen, että tämä on tervettä.

Mutta eihän joka päivä vaa'alla käyminen ole.

Eikä tarkka kaloreiden laskeminen.
Tai ahdistus pienimmästäkin "ylimääräisestä".

Voisinpa edes tän kaiken sekavuuden keskellä olla iloinen laihtumsesta.

Mutta en ole.

En ole, koska en näe sitä.

Peilissä on koko ajan saman kokoinen norsu.

 

Déjà vu, eihän siitä ole vuottakaan kun olin tässä tilanteessa viimeksi.

The thing I'm most afraid of...

Se on täällä taas.

Aluksi ajattelin, että kuvittelen kaiken.

En kuitenkaan suostunut kääntymään katsoakseni "Huomaatko, ei mitään",

koska sisimmissäni tiesin että siellä se on vaikka koitinkin kieltää asian.

Pian aloin tuntea sen läsnäolon,

sen kylmät hönkäykset niskassani.

Ihokarvat nousevat pystyyn,

iskee epätodellinen olo.

Juhannuksena sain kamalan rytmihäiriökohtauksen.

Ensin kielsin sen.

Seuraavaksi kylmä hengähdys niskassa.

Ei ei ei, mene pois!

Se ei totellut.

Se asteli selän takaa suoraan eteeni.

En voinut paeta sen katsetta, kosketusta.

Se katsoi suoraan silmiini,

löi monia kertoja vatsaani,

painoi ilman kauhkoistani,

sai veren humisemaan päässäni,

jalkani ja käteni menemään veltoksi.

Kuolemanpelko, kuolema, seisoi edessäni.

Hymyillen.

"Mä flippaan, mä kuolen"

En muista ambulanssin käynnistä paljoa.
Se sumensi mun näön,

puuroutti mun kuulon.
 Se tuijotti mua nurkassa,
esti mua saamasta turvaa ensihoitajista ja niiden toimista.

Nyt kun se pääsi taas esille ja sai mut otteeseensa,

se ei jätä mua enää rauhaan.

Se kiristää otettaan ja imee mut kuiviin.

"Mä kuolen"

Fix you

"When you try your best, but you don't succeed
When you get what you want, but not what you need
When you feel so tired, but you can't sleep
Stuck in reverse
And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone, but it goes to waste
Could it be worse?"

Epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää?

Tänään.
Kuinkakohan monennen kerran häpesin kuollakseni itseäni ja kroppaani?
Kuinkakohan monennen kerran puristelin läskejäni peilin edessä?
Kuinkakohan monennen kerran tekohymyilin ja esitin muille onnellista?
Kuinkakohan monennen kerran ahdoin ruokaa sisääni, vaikka tuntui että ratkean?
Kuinkakohan monennen kerran vedin pöntöstä rahaa?
Kuinkakohan monennen kerran katsoin peilistä punaisia silmiäni ja oksennuksessa olevia suupieliäni?
Kuinkakohan monennen kerran hoin itselleni, että tämä on viimeinen kerta?
Kuinkakohan monennen kerran lupasin itselleni, että huomenna alkaa parempi elämä?

Aivan liian monennen.
Kuinkakohan monta kertaa vielä jaksan...?
Alan olla täynnä tätä kaikkea.

Jeans

Se tunne, kun laihtumisen huomaa vaatteista.
Ihmehän se kai olis jos 6kg ei missään näkyis...
Mutta siis jee, mun keväällä ostamat XS farkut menee kiinni. Vaikka edelleen olenkin hirveä ja läski sotanorsu.
Tekisi mieli oksentaa äskeinen aamupalapuuro, mutta taistelen vastaan.

Vihainen kaikille, kaikelle.

Oon mun isän luona käymässä. Täällä on myös mun äitipuoli, pikkusisko sekä kaksi äitipuolen omaa lasta.
Toinen äitipuolen muksuista, vaikkapa V, on 18vuotias tyttö ja ollaan sen kanssa tunnettu jo 11 vuotta ja asuttukin samassa talossa 8vuotta. Eli ollaan siis aika läheisiä. Tänään meidän vanhemmat oli myöhään naapurissa iltaa viettämässä. V istui olkkarissa kun mä tulin hampaita pesemästä, ja päätin sit istahtaa sen kanssa hetkeks jubailemaan. Hetkeks = kahdeks tunniks... Hups.
Juteltiin kyllä joo kaikenlaista kun ollaan molemmat semmosia papupatoja, mutta yks asia mistä puhuttiin on syy tähän postaukseenkin.
Tais tulla puhe eri TV-sarjoista ja jotain tuli puhetta Fitnesspäiväkirjoista ja niiden eri ihmisten syömistavoista jne. ja sitä kautta puhe meni mun iskään ja Vn äitiin. Kuten kauemman mun blogia lukeneet varmaan tiedättekin, mun isä on terveyshullamaratoonari. Nykyään myös mun äitipuoli eli Vn äiti on aikamoinen terveysintoilija. Joo, elikkä V alkoi puhumaan siitä, kuinka meidän vanhempien käytös aiheuttaa paineita ja inhottaa. V toki pyrkii myös itse syömään terveellisesti ja urheilemaan, mutta tuntuu ettei se riitä noille intoilijoille. Vn äitipuoli oli mm. sanonut, ettei saa yhtään lihoa ennen lakkiaisia että menee mekko kiinni (ei ollut alunperinkään tiukka mekko tai pelkoa ettei menisi kiinni). Hän oli myös sanonut, että V voisi käydä lenkillä tai edes jotain urheille (V sanoi mulle että lakkiaisten jälkeen on jäänyt nyt kuulema vähemmälle). Mun isältä on puolestaan tullut Vlle paljon ruokaan liittyviä kommentteja. V oli kertonut tehneensä smoothien ja laittaneensa siihen mm. Puolikkaan avokadon. Mun isä oli hieman kauhistellut, että hän laittaa itse aina 1/4 koska siinä on paljon rasvaa. Lisäksi mun isä on sanonut että jos syö munakasta, kannattaa laittaa vain yksi keltuainen ja kaksi valkuaista, ei tule taaskaan liikaa rasvaa. Niin ja pitää myös katsoa ettei syö hedelmiäkään liikaa kun niissäkin on sitä sokeria. Näitä oli myös muita, V sanoi myös että katsotaan ja käyttäydytään todella tuomitsevasti jos syö karkkia tai vaikkapa kerran kuussa lounaaksi pizzan. Ihan siis normaalia herkutteluakin paheksutaan.
Eniten mua huolestutti kumminkin se Vn olemus ja sävy jolla se puhui näistä asioista. Vaikutti ahdistuneelta. Kertoi äitinsä sanoneen: " Sulle me voidaan huoletta puhua näistä laihdutus ja ruokajutuista kun tiedetään että nää ei vaikuta suhun pahalla" ja V totesi loppuun "Niin ne luulee...". Myös Vn kaverit on kuulema kommentoineet että Vn kehonkuva on vääristynyt.




Mua huolestuttaa.
Ja raivostuttaa.
Tahtooko mun isä ja äitipuoli että tässä perheessä kolmaskin sairastuu syömishäiriöön (ellei ole jo sairastunut...?) ?
Ahdistaa.
Itkettää, mutta en osaa itkeä.
Tekis mieli ahmia ja oksentaa tää iso möykky vaan pois.




Huomenna on kesäjuhlat, herkkuja, kakkuja, herkkuja ja herkkuja. Sen lisäksi, että vältän itse syömistä, pitää seurailla miten V syö...

Nothing to say

Paino laskee vaan, vaikka syön jatkuvasti ihan liikaa.
Mielestäni liikaa, mutta tiedän että jatkuva ruuanhimo kertoo etten syö läheskään tarpeeksi. Ei niinkään siis mikään himo herkkuihin, vaan ihan normaaliin ruokaan.
Pahinta se on iltaisin. Kuten nyt. Lakritsitee onneksi auttaa.
Sitten pesenkin jo hampaat ja alan nukkumaan, jotta huominen tulee nopeammin ja saan taas vähän syödä.
Vammanen.
Läski.

Help, I've done it again

Tukehdun itkuuni.
Tai niin toivon.

Ei mikään ehjää täällä oo, suru kuuluu kuvioon

Tiedättekö sen tunteen, kun ei tahdo nousta sängystä koska ei tahdo käydä vaa'alla?
Mä tiedän.
Jäätävä ahdistus, joten nousin vasta yhden aikaan.
Ei ollut paino pahemmin pudonnut, mutta huh, tärkeintä ettei ollut noussut.
Joten... söin tänään sittenkin.
Vain vihanneksia kylläkin.
Illalla lenkin jälkeen ehkä yks nutrilett-pirtelö.
Huomenna en syö. Voin paremmin mielin mennä tiistaina taas Vamokseen.
Huom, vähän paremmin mielin. Tiedän että joka tapauksessa oma kroppa ahdistaa ja tahtoisin vaan kadota näkyvistä. Piilottelen varmaan koko päivän taas viltin alla sillain että vaan pää näkyy.
Haha, nolo, läski.

Mut en mä digaa kummituksii, siks mua kai jahdataan

Oksenteluksihan se meni tämäkin päivä.
Sydän muljahtelee. Ahdistaa ja pelottaa.

Ärsyttää mun aivojen ajattelutapa:

"No, söit tän yhen leivän niin mitäs muuta nyt sit söisit koska oksennat anyway?"

Vittu.

Syön, oksennan kaiken parissa minuutissa, jonka jälkeen tuijotan itteäni kylppärin peilistä.

Hyi.

Sitten iskee se kammottava tyhjä, turta olo.
Pian huomaankin syöväni lisää tunteakseni jotain (mielihyvää?), jonka jälkeen oksennan taas.
Kierre valmis, tadaa.

Huomenna en syö, enkä varmaan ylihuomennakaan.

It's not a cry that you hear at night

Keskiviikko oli ihan hirveä päivä.
Meillä oli terveydenhoitajaopiskelijoita vetämässä rasteja.
Ekalla rastilla oli asiaa ravitsemuksesta. Ei meille kerrottu muuta, kuin että kuinka paljon tämä ja tämä ja tuo sisältää kaloreita. Mitä vittua? Joo, tästä alkoi se ahdistus.
Seuraavat kaksi rastia olivat ok, mutta viimeinen oli liikunnasta. Ensimmäisenä meille kerrottiin vyötärönympärysmitoista. Siitä mikä on hyvä, mikä meinaa sitten jo riskiä sairastua esim. diabetekseen. Toki mittasin, ahdistus kasvoi huippuunsa. Läskiläskiläskiläskiläski, niin vitun läski.
Kun meiltä tän vikan rastin jälkeen kysyttiin palautetta, eräs tyttö, vaikkapa M, avasi suunsa.
Sanoi, että häntä syömishäiriöisenä alkoi ahdistamaan vyötärönympäryksen mittaus.
Hämmennyin. Sain siis samalla tietää että silläKIN on syömishäiriö (meijän ryhmässä on siis jo kolme...).
Ennen kuin päivä loppui, kysyttiin perinteisesti mitkä on fiilikset kotiin lähtiessä.
Kun tuli mun vuoro, aloin parkumaan kuin vauva.
Siis itkin _oikeasti_. Hytkyin, nyyhkytin, haukoin henkeä. Yleensä kun itken, mulla tulee ainoastaan kyyneleitä silmistä. Nyt tää oli semmosta ihan hallitsematonta. Yritin vain tukahduttaa itkua vilttiin, jotta muut pystyy vielä kertomaan fiiliksensä.
Muut ryhmäläiset lähti, mutta minä, M ja ohjaajat jäätiin vielä ryhmätilaan.
Juteltiin melkein tunti kaikesta.
Hetken luulin että se puhuminen olis helpottanu oloa, mutta tänään kun kävin vaa'alla niin paino oli noussut taas, aika reippaastikin. Tänään en siis oo taaskaan muuta kuin itkenyt, syöny, oksentanut.
Sanon teille saman, kuin mitä hoin keskiviikkona ryhmän jälkeisessä keskustelussakin:
Mä_en_vaan_jaksa.

"Tällainen pieni tyttö helposti unohtuu.
Kun ei sanottua saakaan: 'älä mee'
Ovi sulkeutuu"
Pidä musta kii, älä päästä koskaan"

ps. ens viikolla alan kävelemään Vamokseen, 9,5km per suunta, ma-to .

Fact

Sain anonyymin kommentin, että olen liian lihava syömishäiriöiseksi.

Oikeasti?

Siis.. oko tässä maailmassa oikeasti vieläkin ihmisiä jotka luulee että syömishäiriö = laihuus?

Ei kultapienet, ei se ihan niin mene.

Esimerkiksi BED (binge eating disorder), eli syömishäiriö jossa ihmiset ahmimat ilman kompensointia (kuten bulimiassa oksentaminen tm.). Kuka olettaa että sellainen jatkuvasti suuria määriä syövä ihminen voisi olla superlaiha? Ei, ei todennäköisesti voikaan olla. Se ei kuitenkaan tee tästä ihmisestä ei-syömishäiriöistä.

Anoreksia, bulimia BED, epätyypillinen syömishäiriö...

kaikki ne ovat syömishäiriöitä, olivat niistä kärsivät sitten laihoja tai eivät.

Syömishäiriö on niiin paljon muutakin kuin pelkkä paino ja kilogrammat!!

Ei mulla muuta, jakselkaa. <3

ps. toinen päivä syömättä, tahdon nää turvotukset vittuun
huomenna varmaan jo syön jotain...

Häipyisitkö mun elämästäni

"Juhlan jälkeen tyhjä pää
enkä voi käsittää,
etten eilen voinut elää
ilman sinua.
Tahdoit niin uskoa,
että olet mun ainoa,
mutta tunnoton oon.
Mulle käy kuka vaan
etkä pysty mua satuttamaan.
Eilen uskoin, että saat
mut hetkeksi loistamaan,
mutta toivoin, että aamu
sinut veisi mukanaan"

oksennusoksennusoksennus

Perjantaina piti olla psykologiaika ekan kerran neljään viikkoon. Psykologi ei ilmestynyt paikalle. Ahdistus.


Eilen nuudeli ja sipsiä (ja vitusti liikaa alkoholia...) -> oksennus
Tänään pyttipannua ja nuudelia -> oksennus
Tänään leipä, sipsiä, karkkia, lihapiirakka -> oksennus
Illalla söin kaks leipää, mutta ne pidin sisällä. Oli niin sairaan heikko olo. Huomenna olis vähän äitienpäiväherkkuja; leipää, jäätelöä, lettuja, karkkia. Varmaan nekin oksennan.
Hienoa. Muutenkin jo sormet haisee oksennukselle koko ajan, kurkku hellänä, rystyset punottaa, vatsaan sattuu, peilikuva levenee, vaa'an numero isonee.


Tahtoisin nukkua pois, lakata olemasta. En ehkä lopullisesti, mutta edes hetkeksi... Todellisuus on vaan ihan liikaa just nyt.

binge & purge

Viime yönä heräsin hiestä märkänä. Näin taas ahistavaa unta siitä miehestä, hyi hitto.

Tänää itkin julkisesti, tuli niin paha olo itsestä.

Tänää puhuin erään uuden tuttavan kans kun käveltiin dösärille päin. Tää tyyppi kerto, kuinka sen tekee mieli munkkeja mut ei viitsis syödä koska pitäis laihduttaa. Sanoin et ei todellakaan, sähän oot laiha. Sit se sano et on sairastanut anoreksiaa, mut parantunu siitä noin vuosi sit. Se on niiiin laiha. Olisin voinu sanoo et itelläkin on kokemusta syömishäiriöstä, mut hei c'moon. Mähän oon ihan valas. Eihän se olis edes uskonu. Nauranu varmaan vaan räkäisesti "Sullako?".

Onneks mun pitää nähä tätä tyttöä seuraavan kerran vast ens maanantaina...

Oon yks lihava paska, jolla ei ole kontrollia yhtään mihinkään.

En jaksa.

En jaksa edes itkeä.

Ihan oikeasti, en jaksa.

Vappu

Vappu jeejee.

Miten teillä meni?

Mitä puuhasitte?

Mulla meni ihan jees.

Itseinho on valtava (ihan kuten minä ja mun kroppakin), mut onneks alkoholi auttaa.

Hetken ajan ainakin.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Kamala ylävatsakipu.

Kolmen päivän oksentelusta?

Ehkä, ehkä ei.

Joka tapauksessa ahdistaa ihan kamalasti.

Pelottaa.

Oon vannonu ittelleni tän illan aikana varmaan kymmenen kertaa, etten oksenna enää ikinä.

Mieluummin olen vaikka syömättä, kuin että oksennan.

Mä tuhoan itteäni.

Mä en tahdo kuolla vielä.

Enkä mä sano, että pieni vatsakipu tarkoittais heti kuolemaa,

mutta faktahan se on että syömishäiriöisillä on suuri kuolleisuus.

Vai häh täh, en mä osaa muotoilla.

Anyway, pysykää lujina kamulit.

Mäkin yritän.

Supernova

Oon läskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläski

Join äsken zero-colaa.

Iski ihan kamala viiltävä kipu ruokatorveen sekä vatsaan.

Itepähän söin ja oksensin koko päivän.

...ja eilisen.

Täytyis ehkä huolestua ja lopettaa.

Läskiläskiläski.

Hyi saatana, että ihminen voikin oksettaa itteään.

"Oon lattialle hajonnut vaasi,

nuoralla kävelevä sabotaasi.

Täytyy leikkaa et voi liimata,

ja vuotaa et voi oppia.

Mun haavoja mä haluun vaalia.

Voit koittaa ne parantaa

jos sulla on aikaa.

Näitä arpia kuin kuita avaruudelta

ei pysty piilottaa.

Ne pimeessä hohtaa

kuin supernova"

Behind blue eyes

Oon liian lihava.

Oon liian lihava omaan kotiini,

ammattikorkeaan,

kaduille,

liikennevälineisiin,

Vamokseen.

Oon liian lihava ystävilleni,

perheelleni,

läheisilleni,

lemmikeille.

Oon liian lihava tiukkoihin toppeihin,

farkkuihin,

shortseihin,

mekkoihin,

omiin nahkoihini.

Oon liian lihava ollakseni tyttöystävä,

kaveri,

opiskelija,

tytär,

sisko,

minä.

 

Oon liian lihava ollakseni yhtikäs mitään.

Hukun ja tukehdun tähän pahaan oloon ja riittämättömyyden tunteeseen.

Eikä kukaan osaa auttaa.

Kaikki katsoo vierestä, vilkuttaen hyvästejä.

Hukun tähän läskiin

Alotin viime viikolla kuuden viikon kesäkroppahaasteen.
Oon syöny 3-4krt päivässä. Tekee vitun tiukkaa ja oksettaa joka annos minkä syön.
Tsemppaavaa on se, että oon energisempi kuin aijemmin ja painoa lähti ekan viikon aikana reilu 4kg.
Jatkan samaan malliin loput 6 viikkoa, ellei painon lasku jossain vaiheessa lopu. Siinä vaiheessa siirryn takas nutriletteihin joita mulla on kaapissa.

Tein tänään 5min burpee-treenin, sohvadippejä ja punnerruksia, sekä 15min juoksulenkin plus sama matka kävellen takas.

Tänä aamuna paino oli tasan xxkg. Ei saatana. Tekee mieli hirttää ittensä aina kun katon alas sitä lukua.



Tässä postauksessa nyt ei oo mitään päätä eikä häntää muutenkaan, niin hyppään taas toiseen asiaan.
Elikkä näin yhdestä ohjaajasta hirveetä unta pari yötä sitten.
Oltiin jossain yleisessä vessassa, se ahdisti mut koppiin, tuli koko kropallaan mun päälle, tunki kättään mun haaroihin ja jotain läähätti siinä.
Kourasee heti vatsasta ja oksettaa kun edes mietinkin sitä unta.
Nyt mun on ihan sika hankalaa olla mun ryhmässä, kun aina kun nään tai kuulenkin edes sen ohjaajan äänen, niin tulee järjetön ahdistus jota en osaa hallita tai käsitellä.
Eikä ole edes ketään ystävää jolle puhua, tai ainakaan ketään jonka uskoisin ymmärtävän tätä mun oloa.
Kuvottaa kuvottaa ahdistaa ahdistaa oksettaa.
Miehet on kuvottavia

258.

Aamupaino xxkg

Eli painoa pudonnut yht. 4kg.

Läski silti.

Söin ja oksentelin taas tänään.

Huomenna aamulla en uskalla käydä vaa'alla.

I'm losing it

"When did I become such a hypocrite

Double life, lies that you caught me in
Trust me I'm paying for it with every move I die

On the floor I'm just a zombie
Who I am is not who I wanna be
I'm such a tragedy
With every move I die"

Se vihjailee ja vaani ja tyhjiin tuijottaa. Tietää mikä milloinkin sua kipeimmin satuttaa.

Hups.

En mä ole lihonut sittenkään.

Paino oli aamulla xxkg

Kaks viikkoa sitten se oli xxkg (ja sitä ennen xxkg....)

Häipykää turvotukset, hushus.

Ja läskitkin kiitos vittuun mun kropasta.

Tänään oon syöny neljä nutrilett-keittoa.

Nyt lenkille.

Sen jälkeen vielä yks pussikeitto.

Huomenna jatkuu telkkarikuvaukset.

Tunnoton

Mä oksetan itteeni niin paljon.

Tääkin päivä menny oksennellessa.

Käytiin siskon kanssa Iguanassa syömässä, se tarjos:

kanahampurilainen ja ranskalaisia.

Steissillä meijän tiet erkani, mut käytiin vielä FilmTownissa.

Sielläkin mun sisko tarjos mulle kun pyysin (tiesin anyway oksentavani).

Karkkia, jee.

Napsin niitä koko kotimatkan, 20min.

Kotona loputkin naamaan ja pöntölle.

Sinne meni siskon maksamat ruuat ja karkit.

Oon kuvottava, ihan hirveä ihminen.

Hahah kuva ei liity mitenkään tähän postauksen alkuosaan,

mut jooooooh, tämmösen kävin ottamassa viime viikolla!

Tiiän mul on ruma kroppa ja sisältäkin oon ruma, mutta että korvatkin vielä :---D
Kyllä, kirpas mukavasti.

Se unilääkkein nukkuva, kai pääsee paikkaan parempaan

Pahottelen jo etukäteen, tästä tulee sekavaa.

Paino viikossa -2kg.

Jee. Ihan vitun vähän. Läskipaska.

Kerroin viime viikon alussa Vamoksen ohjaajalle, että mulla on tosi paha olo.

Sano mulle sit mihin mä voin soittaa tai mennä jos tulee tosi paha olo.

Just, ihan kuin mä niin tekisin.

Ainahan mä vaan oksennan pahan olon tullessa.

Niin, tänäänkin ahmin ja oksensin, pari kolme kertaa.

Läski.

Huomenna varmaan taas toi pudotetut 2kg tullut takasin.

Mut sit vaan entistä tarkemmin syömiset ja liikunnat ruotuun.

En jaksa olla läski.

Ei mua oteta tosissaan kun oon läski.

Vamoksen ohjaajakin neuvo:

"Älä mieluiten juo sitä alkoholi. Yritä keksiä jotain muuta kivaa. Käy saunassa, tee hyvää ruokaa, herkuttele... tai no en kyl tiedä miten sun syömisten laita"

Hahah vittu.

Jos olisin laiha niin ei varmana olis sanonu noin.

Mutta kun oon näin läski niin tietty se ajattelee mun syövän ja herkuttelevan oikein olan takaa.

Niin ,ja syksyllä mut kuulema potkitaan pihalle Vamoksesta.

Entä jos en pääse opiskelemaankaan?

Mitä vittua mä sit teen?

Ahdistaaahdistaaahdistaaahdistaa.

Niin, ja kaverikin ahdistaa.
Miehet ahdistaa.
Oksettaa.
Kaikki.

Ainiin!

Oon 14.4 Yle2:sella Ajankohtaisessa kakkosessa haastateltavana.

Kattokaa jos kiinnostaa, haha.

Ite en pysty. E tahdo nähdä omaa läskiä ja rumaa pärstääni.

Ja aamulla taas, hän on niin kuin muut.

Lueskelin vähän mun vanhoja tekstejä.

Naurettavaa.

Säälittävää.

Kuinkahan monta Huomenna alkaa -lupausta mun blogin kolmeen vuoteen mahtuu?

Liikaa.

Onhan siellä niitä joitain jotka on pitänytkin.

Blogin alussa taisin painaa 58kg.

Laihdutin 55:een kiloon.

Silloin alkoi bulimointi ja ahminta, ja lihoin 69:sään kiloon.

Siitä laihdutin lakkiaisiini 58:saan kiloon,

ja siitä kesällä vielä 55:een kiloon.

Nyt olen lihonnut tuosta taas sinne 69:sään kiloon.

Enkä kyllä näe, että mun paino alkaisi tästä laskea.

Laiska ja saamaton kun olen.

Kuinka hankalaa voikaan olla sen otteen saaminen niskasta?

Vitun hankalaa.

Ahdistaa.

Huomenna pitäis taas liikkua omasta kolosta ihmisten seuraan.

Ei ole mitään päälle pantavaa.

Näytän kaikissa vaatekappaleissa ällöttävältä.

Eikä kukaan tiedä et on onneton, kun ei sieluunsa nää

Kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Ihan kamala olo.

Pää on täynnä itseinhosia ja itsetuhosia ajatuksia.

Ei oo sanoja, tai mitään.

Tää vika kuva, ihan ku suoraan mun päästä revitty lause:
"I see all these pictures of pretty and skinny girls and, to be honest it's killing me cause I'm a fat fucking whale"

Haittaako jos avaan ikkunaa? En aijo huutaa. Tuntuu vain, että seinät minut tukehduttaa.

Huomenna olis psyka kolmen viikon tauon jälkeen.

Mutta.. oon äidillä, enkä jaksa liikkua polille täältä asti.

Enkä edes muista monelta se aika on.

Paska homma.

Jää käteen vaan 36e poisjääntimaksu ja paska mieli.

Itepähän olen laiska ja saamaton.

Olo on kamala.

Taidan tehdä hidasta kuolemaa.

Mua ei oo

Olin kaverin kanssa baarissa.

Törmättiin kahteen hyvännäköseen jätkään,

toiselle sanoin sen jopa suoraan.

Mentiin hotelliin jatkoille,

tää jätkä jota kehuin, suuteli mun kaverin kaulaa ja muuta.

Myöhemmin kuulin, että se toinen jätkä oli sanonu baarissa mun kaverille:

"Susta näkee et sulla on kaikki kunnossa, mutta tolla sun kaverilla ei oo kyllä kaikki hyvin"

Mä oon kuvottava,

vääränlainen.

Ei musta ikinä tule mitään.

En ikinä tuu kelpaamaan kellekään.

En edes ittelleni.

Tekohymy naamalle ja taas uuteen päivään.

Missähän vaiheessa mä uuvahdan?

"Voin olla niinkuin muutkin on,
tavallinen ja täysin tuntematon
Oon hyvää seuraa,
mä rikon sen jään,
mut peilistä mä pelkän naamion nään
Ei ne huomaa vaikka tuijottaa,
ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi,
katoan sokkeloon
Joskus en jaksa,
suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo"

Mut se ei oo mä, vaan mun pimee puoli

Kaipaan niin tätä kroppaa...

Nykyään oon vaan yks iso kasa paskaa.

En jaksan olla enää itteni kans.

Tahdonvoima

NYT VITTU LOPPU TÄÄ PELLEILY!

Tahdon tätä... <3

Pärjäilkää.

Olette ihania!

Ääriviivat

En vaan jaksa tätä syömistä ja oksentamista enää.
Ystävät hylkää, mä lihon, paisun.
Tekis mieli rikkoa kaikki peilit, katkaista loputkin ystävyyssuhteet, nukkua pois.