You can breake everything I am

Mulla olis niin kauheesti sanottavaa, mutta en saa mitään kirjotettua tänne.
Hävettää.
Oksettaa.
Itkettää.
Koko tää olo ja kaikki tuntuu vaan niin pysyvältä ja ikuiselta.
En jaksais tätä kaikkea enää päivääkään.
En jaksais enää esittää kaikille.
Antakaa mun pliis mennä!
Mä tahtoisin oikeasti vaan nukahtaa enkä herätä.

MITÄ? Teitä on jo 60! Voi te kaikki ihanat, pärjäilkää ♥

En tiedä kuuluuko musta enää.

Masennukselleni:

"You can take everything I have
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper

Go run, run, run
I'm gonna stay right here,Watch you disappear"

Mä päätin että mä ajoin selättää tän kaiken paskan vielä joskus.

Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton

Tänään oli tokavika polikäynti mun tän hetkisen psykan kanssa, sitten mun psyka vaihtuu. Tosi orpo olo. Nykynen psyka on kuitenkin se kenen kanssa aloitin tuolla polilla ja kenen kanssa olen viimeisen vuoden puhunut. Tänään ei ollut itku kaukana, ens kerralla varmaan sitten itken. Ihmeellistä, miten tollaisestakin ihmisestä voi tulla niin tärkeä?

Kerroin psykalle myös mun oksentelusta ja muusta. Kertomisen jälkeen iski hirveä kuumotus. Tuntu kuin koko pää ja keho ois ollu tulessa. Sydän hakkas hirveen kovaa. Yhteen kysymykseen en osannut/halunnut vastata: "Miksi sä teet niin?" Niin, miksi? "Haluun olla laiha"-lause olis kuulostanu typerältä mun suusta. Kun istuin siinä penkissä niin näin vaan kuinka mun reidet levis siihen penkille ja vatsa pömpötti. Olin siis vaan hiljaa, ja sanoin että en halua puhua siitä.

Mun on pakko nyt mennä nukkumaan, kirjotan joku päivä jotain fiksumpaa ja pidempää taas. Mulla olis yks pyyntö teille: Kertokaa jotain ittestänne! Miten päädyitte lukemaan, onko teillä samanlaisia ajatuksia tai ongelmia kuin mulla, ihan mitä vaan haluutte. Olis niiin kiva kuulla teijän tarinoita. :)

Olette ihania!

Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni kauas pois niiden luo – on myöhäistä pyytää niin.

Mulla on ihan kamala olo.
Anteeksi että en oo taas pitkään aikaan kirjotellu. Tässä on ollu kaikenlaista. Keikkoja (♥), kaverin luona kyläilyä (♥), itkua, syömistä, oksentamista, viiltelyä, koulua, harrastusta... yksinkertasesti vaan liikaa kaikkea.

Koulua takana 4 päivää ja musta tuntuu että mä vaan hiljalleen kuihdun. Jotenkin kavereille esittäminen ja muu vie mun voimat. Ihmiset kysyy mitä kuuluu, ja onko kaikki ok. Mä vaan aina valehtelen ja hymyilen. Kun koulun jälkeen pääsen kotiin niin tekis mieli vaan samantien itkeä ittensä uneen. Ongelma on vaan se, että en saa nukkua enää päikkäreitä. Kyllä. Noi kyllästy siihen kun nukuin ja makasin lomalla päivät pitkät sängyssä, niin nyt en enää sitten saa nukkua päikkäreitä. Musta tuntuu että en kestä. Usein en saa sitten illallakaan unta, koska ahdistaaitkettääoksettaa ja viiltelen tai jotain muuten vaan pyörin ja hyörin sängyssä. Sit aamulle herään silmät turvonneena, kuoleman väsyneenä ja aavistuksen enemmän kyllästyneenä elämään. Kuinka kauan mä jaksan tätä samaa kuviota?

Mä en jaksais enkä tahtois päättää asioista. Tuntuu että ihan sama mitä päätän, niin väärin menee. Esimerkiks musta tuntuu että on väärin jos jään tänne, ja väärin jos lähden täältä. Kaikki valinnat on väärin. Eikö joku vois tulla ja tappaa mut? Ajaa autolla päälle tai tulla pimeällä kadulla puukottamaan. Ihan mitä vaan. Ei vaan sillon ite pitäis päättää.

 

Tahtoisin vaan olla lintu. Olla vapaa. Lennellä vaan taivaalla ajattelematta mitään. Sieltä vois katsella täällä maanpinnalla olevaa paskaa ja iloita että ei tarvitse itse kärsiä siitä. Voikohan ihmisestä tulla lintu kuoleman jälkeen? Onhan enkeleilläkin siivet..

Kyllä, iso angst. Aina.

Voit sanoa mitä haluat, se ei tunnu, se ei kosketa

Makaan sängyllä.
  En ajattele mitään.
    Tuntuu raskaalta ihan vaan hengittää ja olla olemassa.
       Päähän alkaa tulla ajatuksia:
         "Miks mä edes koetan laihduttaa, kun ei kukaan kuitenkaan välitä.
             Ei välitä musta, mun ulkonäöstä, siitä oonko hengissä vai en"
               Samalla hetkellä muistan jäätelön jonka juuri söin
                  Hyi. Lihoan, levenen, paisun.
                     "Olen lihava, inhoan itteeni, en usko että kukaan valittää, joten...
                        miksi en vaan lähtisi saman tien?"
                           Sitten tulee taas se lohduton itku, avuton olo ja ajatus:
                              "Tahdon kuolla"
                                  Nukahdan, ja toivon että en enää heräisi.

Luovutan

Mä kuolen tähän..

eikä kukaan voi auttaa.